Eliitin jäsenenä ja eliitin vankina?

Fidel Castron sanotaan kuvanneen maailman menoa, että se on kuin Titanic. Titanic, jossa vähemmistö, eli rikkaat maat, juhlivat yläkannen ykkösluokassa ja kehitysmaiden muodostama 80% enemmistö on suljettuna alakannen kolmosluokkaan. Ja tämä enemmistä ei sieltä pysty ohjaamaan laivan kulkua sen tuhoisalta reitiltään.

Miten me tuohon eliittiin kuuluvat suostuisimme jakamaan kurssin määrittelyä matalan tulotason maille? Köyhän etelän ihmisten rinnalla on länsimaisen ihmisen, jolla asiat olisivat oman mittapuumme mukaan huonostikin, myönnettävä, että kuuluu eliittiin.

Lohdullinen, joskin yhtä aikaa ahdistava, on näkökulma, että maailman kehitysongelmat ovat ihmisten aiheuttamia ja hengissä pitämiä. Olisiko niin, että on osaamista ja voimavaroja oikeudenmukaisempaan maailmaan? Nuo resurssit vain pitäisi kohdentaa eri tavalla kuin ne nyt kohdennetaan.

Saatamme vaatia, että demokraattinen päätöksenteko on edellytys sille, että annamme tukea tai apua. Tämä lähtökohta lienee syytä unohtaa. Uskottavalta kuulostaa Matti Kääriäisen[1] lause ”Demokratialla ei nälkäistä vatsaa täytetä.”

Toisaalta hyvä hallinto näyttää olevan tärkeä edellytys elinolojen kohentamiselle. Tosin hyvää hallintoa ei pidä ajatella minkään länsimaisen mallin mukaisena kopiona. Miksi köyhimmissä maissa valtaa pitävä eliitti haluaisi luopua omista eduistaan? Miksi me länsimaat kokonaisuutena haluaisimme luopua omista eduistamme?

Onko niin, että meidän Titanic on jatkuvan taloudellisen kasvun malli? Olemme vankeina laivalla, jossa miehistönä on taloudellinen eliitti? Eliitti johon itse kuulumme.

 

[1] Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous