Miten vähään pystyn?

Jos minulle olisi varattu koko elämäni ajaksi oma osani, eli 1/8 000 000 000 maapallon kestävän kulutuksen määrästä, riittäisikö se?

Riittäisi. Miksi sitten en siihen nyt tyydy?

Yksi vastaus on siinä, että ihmisenä minulla on taipumus tuhlata sitä, mitä en omista ja vain sen minkä omistan, koetan säästää ja kasvattaa.

Koska Jennifer Figge on uinut Atlantin yli, koska kädettömänä ja jalattoman syntynyt Nick Vujicic pystyy surffaamaan, pystyisin minäkin vaikka mihin. Pystyisin vaikka elämään vaatimattomalla kulutuksella.

Pystyn, mutta en niin toimi. Miksi?

Turtumus ja tottumus. En huomaa hyvää joka jo on, haluan uutta hyvää, joka taas muuttuu sen saatuani merkityksettömäksi. Ikiliikkuja, joka kuluu ja kuluttaa.

”Elämästä muodostuu rauhaton kuumilla hiilillä juostava aarteenetsintämaraton.” [1]

Tulevaisuus ei tule valmiina, annettuna. Se millaisena ja miten näen sen, vaikuttaa siihen millaiseksi tulevaisuus rakentuu.

En suostu tyytymään, että näin on oleva aina, että aina ylikulutan. Valitsen asenteekseni sen, että on loppumaton luovuuden runsaus. Runsaus josta kumpuaa myös kestävät käytännöt ja pystyn itseni niihin sopeuttamaan.

Ja on myös se näkökulma, että voisin tuottaa lisää jaettavia resursseja, voisin palauttaa kuluttamaani.

[1] Jussi Kajovaara: Syvällä piilevä noste. Kirjassa Systeemiäly